Hautausmaat saavat minut herkistymään. Siellä nousee mieleen oma lapsuus mummojen seurassa, oma suku ja sen tuoma yhteisöllisyys.
Vanhat hautakivet lepäävät havu- ja lehtipuiden katveessa suojassa auringolta ja kaupungin jylyltä. Oma sydämensyke rauhoittuu ja rauha laskeutuu sisälleni, kun astun vanhasta rautaportista sisään. Sen kaverina kauniisti sammaloitunut kiviaita tervehtii minua ajattomuudellaan. Lempeänjykevänä suojelijana se kietoo ison hautausmaan syleilyynsä. Kuinka moni onkaan pysähtynyt tuon aidan suojaan hengähtämään?
Itse pysähdyn mummoni haudalle juttelemaan, muistelemaan. Olen läsnä tässä hetkessä ja menneessä. Tunnen kuinka ne kietoutuvat minuudeksi. Lähtiessäni pysähdyn uudelleen kiviaidan luo. Edelleen se kiehtoo kauneudellaan ja sisäänsä kiedotuilla tarinoillaan.
Tekstit
Ei kommentteja